Keväällä 1897 leipuri A.W. Lindfors ilmoitti ryhtyvänsä valmistamaan konvehteja, suklaata ja marmeladia sekä muita sokerileipurin ammattiin kuuluvia tuotteita.
Makeistehtaan nimeksi tuli A.W. Lindforsin karamelli- ja marmelaatitehdas.
Tehtaan tarkoituksena oli sammuttaa porvoolaisten – joita oli noin neljä ja puolituhatta – ja läheisen maaseudun asukkaiden makeannälkä. Makeisia valmistettiin sekä vähittäismyyntiin että tukkuun.
26 vuoden ikään ehtinyt leipomo jatkoi toimintaansa makeistehtaan rinnalla Villa Ilomäessä.
Ensimmäisinä vuosina karamellitehtaan toiminta oli vaatimatonta. Tuotannon arvo oli noin 30 000 silloista markkaa ja työntekijöitä oli viisi. Hallituksessa istuivat A.W. Lindforsin pojat Ivar, Axel ja Karl Lindfors.
Tarkkaa tietoa valmistettavista makeisista ei ole, mutta muistitiedon mukaan vanhimpia Lindforsin tehtaan tuotteita olivat marmeladit, sekalaiset makeiset ilman kääreitä, lastenkaramellit ja sipulikaramellit, jotka saivat nimensä sipulin muotoon pyöräytetyistä kääreistä.
Lindforsin tehdas valmisti myös erityismakeisia, joita tarjoiltiin juhlissa, kuten häissä ja hautajaisissa sekä perhetapahtumissa. Joulu-, hää- ja hautajaiskaramellit olivat suurikokoisia ja niiden kääreet paljastivat tilanteen luonteen.
Hautajaisvieraille jaettavat hautajaiskaramellit olivat noin 15 cm pitkiä ja niiden kääre oli kaksinkertainen: alla oli valkoista, päällä kiiltävää mustaa paperia. Paperien päät oli leikattu hapsuille.
Nykyään hautajaismakeisia näkee harvoin, mutta häämakeisista on tullut lähes oma taiteenlajinsa.
Makeisten valmistus oli käsityötä, ja keitosta ja taikinaa todella väännettiin, käännettiin ja vedettiin. Eniten työvoimaa vaati kuitenkin makeisten kääriminen paperiin. Kerrotaan, että paperinkäärijätytöt saivat vuosisadan alkupuolella palkkaa 5 penniä kilolta. Työpäivä oli ajan käytännön mukaan 10-tuntinen.
Makeiskääreet olivat kauniita, taiteellisia, monimuotoisia ja usein opettavaisiakin, ja niiden kerääminen oli suosittu harrastus. Raaka-aineiden lisäksi niissä kuvattiin auton keksimistä, eri urheilulajeja, kuntien vaakunoita ja sananlaskuja. Lindforsin tehtaan kääreissä kuvattiin myös muun muassa Porvoon maisemia, Saapasjalkakissa-satua ja purjealuksia.
Tietotaito makeisten valmistamiseen haettiin usein Venäjältä, jossa asui useita tunnettuja makeismestareita. Esimerkiksi Alku-karamellin juuret löytyvät luultavasti Venäjältä. 1800-luvun lopulla Porvoossa myös asui monia venäläisiä sukuja, ja voi hyvin olla, että osa Lindforsin konditoria- ja makeistaidoista omaksuttiin heiltä.
Hienoimmat makeiset hankittiin Pietarin makeismestareilta. Ensimmäiset suomalaiset karamellitehtaat löytyivät Viipurista – ja Porvoosta sekä Helsingistä. Vuoteen 1901 mennessä Helsinkiin oli ilmestynyt jo kahdeksan makeistehdasta, ja Porvookin oli saanut useita pieniä makeisvalmistajia, jotka toivat hyvää mainetta kaupungille. Useat näistä makeistehtaista sai alkunsa leipomotoiminnasta.
Kotimaista tuotantoa vauhditti muun muassa vuoden 1897 tullin uudistus, joka asetti tuontitullin myös Venäjältä saapuville makeisille – kun Venäjä oli aiemmin suojannut tuotantoaan tuontitulleilla – sekä vuosisadan lopun nousukausi ja kaupungistuminen.
Makeistehtaiden lisäksi karamelleja sai apteekeista. Apteekkareilla oli tapana myydä muun muassa sokeri- ja hunajakonvehteja sekä rinta- tai oikeammin kandisokeria, joka oli monen lapsen ainoa makeinen vielä 1800-luvulla. Rintasokeria myytiin apteekeissa 1960-luvulle saakka.
Sokerin uskottiin olevan yksi tehokkaimmista lääkkeiden vaikutuksen tehostajista. Itse asiassa monet nykyiset karamellit ovat alun perin olleet lääkkeitä. Esimerkiksi rintasokerilla lääkittiin lasten yskää ja marsipaanilla ummetusta ja potenssivaivoja.
Vaikka makeistehtaiden määrä kasvoi ja kansan varallisuus nousi, pysyivät makeiset pitkään ylellisyystuotteina, joita tarjoiltiin vain juhlissa ja vierasvarana. Suurin osa makeisista tehtiin yhä kotona, pula-aikana vaikka punajuuresta.
Lindforsin makeistehdas toi uusia tuoksuja ja makuja kaupunkiin.
Jo vuoden päästä makeistehtaan perustamisesta Ivar Lindfors, 26, osti makeistehtaan isältään. Tehtaan nimi kantoi kuitenkin perustajansa nimikirjaimia aina vuoteen 1928 saakka.
Maistraatin pöytäkirjaan merkittiin vuonna 1898, että August Lindfors luopui tehdasmaisesta makeistuotannosta, mutta hän jatkoi leipomoliikkeensä pyörittämistä ja johti makeistehdasta aina kuolemaansa 1906 saakka.
Monet leipomotyöntekijät kuolivat nuorina kuuman ilmanalan ja jauhopölyn aiheuttamien keuhkosairauksien vuoksi vielä 1900-luvun alkupuolella. August menehtyi 53-vuotiaana, kuolinsyy ei ole selvillä.
